Voimme taas hyvin, ja se tuntuu ihanalta

 Minä ja vaimoni erosimme 17 vuoden yhdessäolon jälkeen. Ehdimme olla naimisissa kahdeksan vuotta, ja meillä on kaksi lasta. Lapset olivat eron aikaan kuusi ja seitsemän. Lapsilla ei ole paljon sanomista vanhempien eroamiseen, mutta he kärsivät erosta vähintään yhtä paljon kuin vanhempansa.

 

Sovimme erotessamme, että pysymme jatkossa ystävinä. Oletan, että suuri osa eroavista vanhemmista pyrkii tekemään samoin. Eron jälkeen tunteet kuitenkin tekevät ystävyydestä vaikeaa ja kommunikaatio ilman riitelyä on haastavaa. Itse huomasin, että ymmärsimme ex-vaimoni kanssa toisiamme väärin sekä tietoisesti että epätietoisesti. Syntyi konflikteja, ja lapset joutuivat niiden keskelle.

 

Riitelimme ex-vaimoni kanssa kuitenkin vain muutaman kerran lasten kuullen. Häpeän niitä tilanteita vieläkin. Ehkä voi jopa olla niin, että juuri lapset kärsivät eniten, kun vanhemmat riitelevät tai puhuvat pahaa toisistaan heidän kuullen. Eikö meidän aikuisten pitäisi miettiä tekemisiämme enemmän ja yrittää hoitaa asiat riitelemättä lasten kuullen?

 

Pystyimme riitelemään kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta useimmiten riitely koski kuitenkin lapsia ja sitä, kuka huolehtii heistä. Luulen, että eronneet riitelevät useimmiten joko lapsista tai rahasta. Tai molemmista. Me riitelimme melkein pelkästään lapsista.

 

Eron tuomasta tuskasta selviäminen on ollut raskasta sekä meille vanhemmille että lapsille. Satsasin paljon aikaa itseeni ja lapsiin ja tein kovasti töitä, jotta selviäisimme tilanteesta ja saisimme työstettyä suruamme. Päätin, että tulemme selviytymään uudesta tilanteesta ja voimaan niin hyvin kuin mahdollista. Juttelin erosta tosi avoimesti muutamalle henkilölle, joiden seurassa tunsin oloni turvalliseksi. Ilmoitin myös itseni ja lapseni Barnavårdsföreningenin erotukiryhmiin. Halusin antaa sekä itselleni että lapsilleni hyvät edellytykset päästä elämässä eteenpäin.

 

Lapsille kerroin, miksi äiti ja isä muuttavat erilleen. Olin erittäin tarkka siitä, että sain lapset ymmärtämään, ettei ero ole heidän syytään, ja että he eivät olisi voineet tehdä mitään estääkseen eroamista. Kerroin, että me vanhemmat eroamme toisistamme, mutta emme koskaan tule eroamaan lapsista. Haluan heidän tuntevan, että äiti ja isä ovat aina heidän tukenaan ja turvanaan, vaikka emme enää asukaan yhdessä.

"Olin erittäin tarkka siitä, että sain lapset ymmärtämään, ettei ero ole heidän syytään, ja että he eivät olisi voineet tehdä mitään estääkseen eroamista." 

En halunnut, että lapseni tuntisivat itsensä yksinäisiksi, vaikka heidän vanhempansa ovat eronneet. Siksi kutsuinkin muita eroperheiden lapsia leikkimään lasteni kanssa koulun jälkeen. Näiden lasten vanhemmista tuli hyviä ystäviäni, mikä auttoi käsittelemään omaa tilannettani. Auttaa paljon, kun vain saa puhua. Etenkin, jos saa puhua sellaisen henkilön kanssa, joka on ollut samassa tilanteessa.

 

Painotin lapsilleni, ettei heidän pitäisi toivoa, että me vanhemmat vielä löydämme toisemme uudelleen. Sen sijaan halusin heidän ymmärtävän, että tulisimme aina asumaan erillämme, eivätkä lapset voi vaikuttaa siihen. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. En halua, että lapset tuntevat mitään syyllisyyttä erostamme. Olen ymmärtänyt, että lapset syyttävät usein itseään. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa kerroin lapsille, että syy ei ole heissä ja että he eivät olisi voineet tehdä mitään toisin. Tärkeintä on, että tieto menee perille. Kirjoitin lapsille jopa pienen kirjan erosta. Monet lapset ovat niin herkkiä, ja arvaan, että etenkin teini-ikäisille vanhempien ero on erityisen herkkä aihe. Minun lapseni ovat vähän nuorempia, mutta yhtälailla herkkiä hekin.

 "Lapsi tarvitsee joskus, tai ehkä useimminkin, jonkun muun aikuisen kertomaan samat asiat, jotta viesti menee varmasti perille."

Olen huomannut, että vanhempien voi olla vaikea vakuuttaa omille lapsilleen, etteivät he ole syy eroon. Lapsi tarvitsee joskus tai ehkä useimminkin jonkun muun aikuisen kertomaan samat asiat, jotta viesti menee varmasti perille. Tämä oli yksi niistä syistä, miksi lapsemme osallistuivat Barnavårdsföreningenin kurssille. Toinen syy oli se, että Barnavårdsföreningenin henkilökunnalla on mitä luultavimmin minua enemmän kokemusta sekä koulutus siihen, kuinka lapsia kuuluu käsitellä erossa. Suosittelenkin lämpimästi hakemaan apua vertaistukiryhmistä. Se auttoi joka tapauksessa minua ja lapsiani. Raskaan ja työntäyteisen vuoden jälkeen sekä minä että lapseni voimme taas hyvin, ja se tuntuu todella ihanalta!

 

Mies ja kahden lapsen isä, eronnut vuosi sitten

 

Jaa artikkeli: