Tässäkö tämä oli?

Ei sitä koskaan tiedä, miten tämä elämä meitä heittelee. Olimme ehtineet olla naimisissa kahdeksan vuotta ja yhdessä noin viisitoista, kun tämä ikävä yllätys minun kohdalleni sattui.

 

Elimme syksyä 2013, kun mieheni vaihtoi työpaikkaa. Hän oli ehtinyt olla edellisessä työpaikassaan 25 vuotta.

 

Hän viihtyi uudessa työssään todella hyvin. Vaikka työ oli pääsääntöisesti kaksivuorotyötä, ajattelimme lasten olevan jo siinä iässä, että pärjään heidän kanssaan joka toisen viikon, jolloin mies on iltavuoroissa. Tyttäremme oli tuolloin 12 vuotta ja poikamme 8-vuotias.

"Omakotitalomme oli lähes velaton, ja asioiden piti muutenkin muutaman vuoden jälkeen olla loistavasti! Oli kaksi tervettä lasta, koira, omakotitalo, mökki, autot. Ei mitään hienoa, mutta kaikki kuitenkin varsin hyvin."

Emme juuri koskaan tapelleet. Kotonamme ei huudettu, paiskottu ovia tai muutakaan. Talousasioista tuli pientä napinaa, ei juurikaan muuta. Omakotitalomme oli lähes velaton, ja asioiden piti muutenkin muutaman vuoden jälkeen olla loistavasti! Oli kaksi tervettä lasta, koira, omakotitalo, mökki, autot. Ei mitään hienoa, mutta kaikki kuitenkin varsin hyvin.

"lopulta olin aina jo nukahtanut hänen tullessa sänkyyn. Läheisyys katosi. Myös se vähäinen keskusteluyhteys, joka aiemmin oli ollut." 

Miehen työpaikan vaihtaminen sai ilmeisesti uusia tuulia puhaltamaan. Syksy 2013 oli tahmea. Kumpikin oli väsynyt arkisiin asioihin. Seuraavana keväänä oli jo tiukempaa. Mieheni jäi joka ilta pelaamaan räiskintäpelejä, joita minä en ymmärtänyt. Kävin kysymässä, eikö hän jo tulisi nukkumaan. Sain aina vastaukseksi “kohta”, mutta lopulta olin aina jo nukahtanut hänen tullessa sänkyyn. Läheisyys katosi. Myös se vähäinen keskusteluyhteys, joka aiemmin oli ollut.

 

Helmi-maaliskuun vaihteessa yhtenä viikonloppuna kysyin, mikä on, kun asiat eivät oikein toimi. Pitkän harkinnan jälkeen hän sanoi, ettei hänellä ole enää tunteita minua kohtaan. Ne sanat jäivät mieleeni. Levitin ihmeissäni käsiäni ja kysyin, että mitä tässä nyt pitää tehdä. “En tiedä”, sain vastaukseksi.

 

Tätä samaa epätietoisuutta jatkui koko kevään. Mieheni nukkui sohvalla vuorotellen tyttären ja poikamme kanssa. Keskustelumme loppuivat miltei täysin. Kuvastavaa on, että kerran huomasin jääkaapissa olevan kymmenen litraa maitoa, sillä olimme molemmat käyneet ruokakaupassa.

 

Kotona oli todella painostava ja ikävä tunnelma. Lopulta sanoin, että nyt sinun kannattaa hakea asunto ja miettiä, mitä haluat. Kului muutama kuukausi. Yritimme keskustella, mutta ei se oikein mihinkään johtanut. Kysyin, miten hän on ajatellut hoitaa asiat. Ja kun itkin, miten tulisin pärjäämään, hän vastasi, että kyllä minä pärjään.

"Muistan, kun hän peruutti autolla pihaltamme pois. Levitin käteni ja kysyin “tässäkö tämä oli?”" 

Ja pärjättävä oli. Oli monta lupausta, joita jo silloin epäilin.

Kesäkuun alussa mieheni muutti vuokra-asuntoon noin kolmen kilometrin päähän kodistamme. Muistan, kun hän peruutti autolla pihaltamme pois. Levitin käteni ja kysyin “tässäkö tämä oli?”

 

Siitä haasteet vasta alkoivat. Jäin yksin vanhaan omakotitaloon kahden lapsen ja ison koiran kanssa. Olin yksin vastuussa kaikesta.

 "Synkimpinä hetkinä toivoin, että iso kivi tipahtaisi päälleni, ja joku muu saisi jatkaa kuvion pyörittämistä." 

En tiedä, mitä kaikkea lopulta tapahtui. Jotakin miehessäni muuttui. Lapset olivat isällään joka toinen viikonloppu, mutta pojalle tuli paljon pelkotiloja. Hän pelkäsi, että minulle sattuu jotakin. Hän pelkäsi ukkosta, yksin olemista. Hän kulki noin puolentoista vuoden ajan aika lailla kuin varjona perässäni. Hain perheneuvolasta apua. Psykologista en koe olleen paljon apua, mutta perheterapeutin luona käyn edelleen.

 

Siskoni ja äitini ovat olleet korvaamaton tuki koko prosessin aikana. Ilman heitä ja ystäviäni en olisi tässä. Synkimpinä hetkinä toivoin, että iso kivi tipahtaisi päälleni, ja joku muu saisi jatkaa kuvion pyörittämistä. Olin väsynyt, pettynyt, loukkaantunut.

 

Syksyllä 2015 kuulin Barnavårdsföreningenin alkavasta tukiryhmästä. Aluksi ajattelin, etten jaksa järjestää kymmenen viikon ajaksi jotakuta katsomaan lasten perään ja auttamaan läksyjen kanssa. Meillä oli kuitenkin kiva ryhmä, ja pidämme yhä yhteyttä. Tapaamme parin kuukauden välein jonkun kotona tai jossain muualla. Olin ryhmäläisistä pisimpään tallonut eropolkua, ja muiden kokemukset auttoivat saamaan perspektiiviä omiin asioihin. Minun avioeroni ei johtunut alkoholismista, peliriippuvuudesta, narsismista tai perheväkivallasta. Minut oli vain jätetty!

 

Noin puoli vuotta eron jälkeen kävi ilmi, että miehelläni oli toinen nainen. Työkaveri samasta työvuorosta. Ehkä se selittää kuvioiden muuttumisen. Nyt he asuvat yhdessä.

 

Emme edelleenkään ole tapelleet ex-mieheni kanssa. Ongelmana on, ettei hän ota kantaa mihinkään. Hän ei myöskään ole lastemme arjessa juurikaan mukana. Pyydettäessä hän auttaa, mutta aina ei jaksaisi pyytää. Oma-aloitteisuutta ei juurikaan ole. Hän ei vielä esimerkiksi tiedä, että tyttäremme on päässyt opiskelemaan. Onko minun tehtäväni kertoa hänelle?

 "En koskaan ajatellut, että eroaisimme. Olimme aivan tavallinen perhe."

Olen pettynyt, että hän hävisi lasten arjesta. Ei tiedä kouluasioista mitään tai mitä heidän arkeensa kuuluu.

 

Ajatukset ovat itselläni edelleen hukassa. Miksi meille kävi näin? En koskaan ajatellut, että eroaisimme. Olimme aivan tavallinen perhe.

 

Ex-mieheni oli hyvä isä. Hän teki paljon asioita yhdessä lasten kanssa, mutta yhtäkkiä kaikki loppui. Oletan, että se oli yksi asia, mikä aiheutti pojan reaktion.

 

Kolme vuotta eron jälkeen poikani on yhä epävarma ja hänellä on keskittymisvaikeuksia koulussa. Harjoittelemme parhaillaan omassa huoneessa nukkumista.

 

Arki tuntuu edelleen ontuvalta. Toivoisin myös itse löytäväni ystävän rinnalleni. Jonkun, jonka kanssa saisi jakaa arjen.

 

Nainen ja kahden lapsen äiti, eronnut kolme vuotta sitten

 

Jaa artikkeli: