Avioerolapsi toisessa polvessa

Olen itse avioerolapsi. Vanhempani erosivat ensimmäistä kertaa, kun olin viisi ja veljeni seitsemän. Kahden vuoden kuluttua siitä isä muutti takaisin kotiin. Vanhempani varmaankin toivoivat, että kaikki sujuisi hyvin, mutta oikeasti elämä oli tosi epävakaata ja levotonta. Sitä kesti, kunnes isä muutti uudestaan pois kotoa. Olin silloin 12-vuotias ja veljeni 14. Vaikka tuo aika oli raskasta ja sävytti lapsuuttani, on minulla silti myös hyviä muistoja lapsuudesta. Olen aina ollut erittäin aktiivinen ja harrastanut eri kilpaurheilulajeja. Urheilu ja ystävien kanssa vietetty aika ovat luoneet positiivisia muistoja ja tavallaan pelastaneet minut.

 "helposti tulee tunne, että pettää yhden vanhemman, jos tukee toista."

Ikävä kyllä minulla on suurimman osan elämääni ollut vaikea suhde perheenjäseniini. Nykyään välit vanhempiini ovat paremmat, mutta veljen kanssa on edelleen vaikeaa. Avioero jättää syvät jäljet lapsiin. Vanhempia kohtaan tunnettu syyllisyys on raskas lasti, ja helposti tulee tunne, että pettää yhden vanhemman, jos tukee toista. Lapset kilpailevat keskenään vanhempien huomiosta ja saavat harvoin sitä mitä tarvitsevat. Varsinkaan silloin, kun avioeron hoitaminen vie mukanaan sekä vanhempien järjen että tunteet.

 

Nyt olen itse keskellä avioeroa, ja on vaikeaa ymmärtää, että tämä on todellista. Kotona ollessa tuntuu vaikealta hengittää, ja olenkin pyrkinyt olemaan poissa kotoa koko ajan yhä enemmän. Eniten siksi, että mieheni on vetäytynyt kuoreensa, eikä halua puhua minulle. Hiljaisuus on ollut kuormittavaa. Meillä on 7-vuotias poika. Olemme käyneet perheneuvonnassa terapiassa ja yrittäneet selvittää asioita, mutta tuloksetta. Mieheni kokee, että en kuuntele häntä, ja siksi hänen ei kuulemma edes kannata muodostaa tai ilmaista mielipiteitään. Jonkin aikaa sitten hän tuli siihen tulokseen, että häntä pelottaa jätetyksi tuleminen niin paljon, että hän ei halua kertoa minulle ajatuksiaan. On ollut tosi raskasta elää ihmisen kanssa, jolla ei ole mielipidettä yhtään mistään.

"Meistä tulee yksi pari lisää tilastoihin." 

On tosi sääli, ettei avioliittoamme voi korjata. Tunnen oloni petetyksi ja huijatuksi. Aiomme laittaa talomme vuokralle ja muuttaa erilleen omiin vuokra-asuntoihin. Poikamme tulee asumaan kanssamme vuoroviikoin. Meistä tulee yksi pari lisää tilastoihin. Yhdet niistä, jotka eivät onnistuneet pelastamaan suhdettaan. Se on kyllä todella surullista.

 

Barnavårdsföreningen on ollut suureksi avuksi sekä pojalleni että minulle. Ensimmäisellä kerralla kävin vastaanotolla yhdessä poikani kanssa. Juttelimme siitä, miltä tuntuu, kun kotona asiat ovat hyvin ja toisaalta kun asiat ovat huonosti. Poikani sai valita erilaisia nallekortteja. Korttien nalleilla oli erilaisia tunnetiloja ja ilmeitä. Näistä hän valitsi sopivat kortit kuvaamaan itseään, isäänsä ja minua, kun kaikki on kotona hyvin. Hän valitsi iloisia ja hauskoja nalleja. Sitten hän valitsi kolme nallea kuvaamaan sitä, kun asiat ovat huonosti. Asia oli hänelle todella raskas. Hän alkoi itkeä ja sanoi, että se olisi pahinta mitä voisi tapahtua ja että se olisi niin kamalaa, ettei hän halua edes ajatella sitä tai puhua siitä.

"Itse koen, että olisin kaivannut järkevän, ulkopuolisen ihmisen tukea silloin, kun omat vanhempani erosivat." 

Tämän jälkeen olemme käyneet vastaanotolla vielä kahdesti, ja järjestön työntekijä on jutellut poikani kanssa kahdestaan. Pojan mielestä on ollut tosi hyvä jutella ammattilaisen kanssa, ja hän on halunnut käydä siellä uudestaan. Itse koen, että olisin kaivannut järkevän, ulkopuolisen ihmisen tukea silloin, kun omat vanhempani erosivat. Sen takia olen tosi iloinen ja kiitollinen siitä, että pojalleni sellainen ihminen on löytynyt. Samaan aikaan koen, että voin tällä hetkellä jakaa vastuuta jonkun toisen kanssa. Se helpottaa ja antaa turvaa.

"Tuntuu, että olen vasta nyt voinut jättää vaikeat ja raskaat lapsuuden kokemukset taakse." 

Itse osallistuin Barnavårdsföreningenin avioerokurssille tänä keväänä, ja kurssi oli todella hyvä. En olisi ikinä aloittanut tätä matkaa ilman ryhmää ja tukea, jota olen saanut ryhmänvetäjältä. On tuntunut todella mukavalta ja turvalliselta tavata ryhmää joka viikko. Saada jakaa tuntemuksia ja kuulla, miten muut pärjäävät. Muut vanhemmat ovat antaneet hyviä vinkkejä ja neuvoja siitä, miten lasta kannattaa huomioida. Olen myös voinut kertoa, miltä minusta itsestäni tuntui lapsena, kun vanhempani erosivat. Tuntuu, että olen vasta nyt voinut jättää vaikeat ja raskaat lapsuuden kokemukset taakse.

"Avioerossa on turha hakea oikeutta." 

Avioeron keskellä on helppoa jäädä vellomaan epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen ja vaatia selityksiä. Sitä ajattelee, että toinen ei voi näin helposti tuhota elämääni. Sitä tuntee itsensä poljetuksi, petetyksi ja surulliseksi. Monesti olen sadatellut, että toisen tulisi ottaa vastuu ja puhua päätöksistään, eikä vaan kääntää takkia yllättäen. Miten toinen voikaan olla niin vastuuton, vaikka on luvannut rakastaa myötä- ja vastamäessä ja kun on hankittu yhteinen lapsikin! Mutta elämä on epäreilua, ja vastauksia ei välttämättä saa koskaan. Avioerossa on turha hakea oikeutta. Toinen voi oikeasti tuhota sinun ja yhteisen lapsen elämän. Tuntuu aika laihalta lohdulta, että elämä muuttuu ehkä helpommaksi tulevaisuudessa. Sitten kun se vastuuton ihminen, joka on tuhonnut elämäsi, ei enää ole osa sitä.

 

Haluaisin väittää, että olemme selvinneet ilman, että olisimme kovin montaa kertaa riidelleet poikamme nähden. Olen selvittänyt moneen kertaan pojalleni ne riidat ja selittänyt hänelle myös, miksi olemme sanoneet toisillemme sellaisia asioita. Olen kertonut hänelle, että kun on vahvoja tunteita, voi järki kadota hetkeksi. Mielestäni on tärkeää selittää asiat lapsille, eikä pitää heitä epätietoisuudessa. Voi ihan hyvin sanoa, että kun tuntee olonsa epäreilusti kohdelluksi tai petetyksi, seuraa siitä isoja tunteita. Silloin tuntee olonsa surulliseksi ja saattaa sanoo asioita, joita ei tarkoita.

 "Asioista puhuminen kuitenkin helpottaa, ja on tuhat kertaa parempi puhua kuin vaieta." 

Nämä ovat suuria, raskaita ja vaikeita asioita, mutta toisaalta avioero on ihan yhtä raskas lapsille kuin vanhemmille. Asioista puhuminen kuitenkin helpottaa, ja on tuhat kertaa parempi puhua kuin vaieta. Vaikeneminen ja piiloutuminen ovat mielestäni vastuutonta käytöstä, joka ei sovi aikuisille. Se joka leikin aloittaa, sen kestäköön ja selvittäköön tiensä ulos siitä. Lapsille pitää selittää asiat, eikä työntää päätä puskaan ja uskotella, että asiat ratkeavat itsekseen.

 

Toivon, että pojallani ei tule olemaan yhtä vaikeaa kuin minulla on ollut ja että suhteemme olisi hyvä. Tämä on alku jollekin uudelle ja hienolle – minulle ja ihanalle pojalleni.

 

Nainen ja yhden lapsen äiti, eroprosessi vielä kesken

 

 

Jaa artikkeli: